Sivu 18 |
AKT:n jäsenlehti 9/2008 Tarinoita naisista ja kuljetusalasta Taistelua kapellin Naisille suunnattua opaskirjaa Kapellis voivat miehetkin lueskella Teksti ja kuvat Jouni Hentula Teksti ja kuva Jouni Hentula Aiotko kirjailijaksi? oli kolmekymmentäluvulla ilmestyneen Mika Waltarin kirjailijan urasta haaveileville tarkoitetun opuksen nimi. Yli kaksikymmentä vuotta kuljetusalalla ollut Riitta Airaksinen on hivenen samoilla jalanjäljillä, mutta kirjan rivien väliin asetettu kysymys kuuluu, aiotko kuljettajaksi? Hausjärven Oitissa eteläisessä Hämeessä järjestettiin kuljetusalan naisten ikioma taitotapahtuma Kapellisulkeiset. Järjestyksessään toisiin sulkeisiin oli Oitin yläasteen väljälle pihalle kokoontunut puolen tusinan rekan, grilliteltan, esiintymislavojen ja kahvilateltan lisäksi viitisenkymmentä ihmistä, suurin osa kuljetusalan ammattilaisia. Tarinoita ja kommentteja kuljetusalan arjesta naisten näkökulmasta katsottuna välittää sulavassa muodossa kiuruvetisen Riitta Airaksisen "Dieseliä suonissa tarinoita naisista ja kuljetusalasta". Esipuheensa mukaisesti kirjan tarkoitus ei ole olla kaiken kattava tietoteos naisista kuljetusalalla, vaan painopisteenä ovat tarinat, joissa NaisWay -projektin kursseilta valmistuneet ja alalla kenties vuosikymmeniä toimineet naiset kertovat työstään ja kokemuksistaan kumipyörien päällä tai vieressä. Kirja on eräänlainen kaunokirjalliseen muotoon paketoitu loppuraportti kolmeja puolivuotisesta NaisWay -projektista. Kirjoittaja ja projektia vetänyt Auli Toivonen ottivat kiinni Toivosen ideasta miksi ei tehtäisi kirjaa, josta kuljetusalasta kiinnostuneet naiset saisivat etenkin sitä hiljaista tietoa, jota ei löydä alan oppikirjoista. Naiset joutuvat vieläkin kohtaamaan kysymyksiä, jotka ovat tuttuja useamman vuosikymmenen varrelta: Eikö työ ole liian raskasta naiselle, eikö sentään pelota ajaa noinkin suurella autolla jne. Kirja antaa, jos ei aivan vastauksia, niin ainakin osviittaa näihin kysymyksiin. Selkeästi rakenneltuna ja huumorilla höystäen on saatu kasaan kunnon lukupaketti, jota sopii lukea ihan yleissivistyksen tähden muidenkin kuin kuljetusalalle aikovien naisten. Vaan minkälainen on tekijä? Kuljettajan ammatin niin sanotusta vapaudesta on vieläkin ripaus jäljellä, vaikka erilaiset direktiivit määräävätkin suurin piirtein kaiken, jopa sen, milloin sinä syöt ja milloin nukut. Ruuan saa sentään valita itse, sanoo Riitta Airaksinen. veljelle, kertoo yli kaksikymmentä vuotta rekkaa "vieraalle" ajanut Airaksinen. Sivusta siitä seurasin, ja kai siitä tuli sellainen pakkomielle, etten osannut muuta ammattia edes kuvitella hankkivani. Menin sitten ammattikouluun autonasentajalinjalle, koska silloin ei vielä ollut näitä kuljettajalinjoja. Pelkästään naisille suunnatuista linjoista tai koulutuksista ei siihen aikaan osattu haaveillakaan. No, kahdessa vuodessa valmistuin asentajaksi, ja kun ikää oli vieläkin niin vähän, kävin sellaisen vuoden mittaisen jatkokoulutuksen saman tien. Helsinkiin töihin. Tuohon aikaan ei ollut työvoimapulasta tietoakaan. Joka firman oven takana oli 10 20 ukkoa jonossa koputtelemassa, ja ennakkoluulot naiskuljettajia kohtaan vielä aika kovat. Kirjoittaminen kiinnostaa Riitta Airaksisen kirjasta näkee, ettei tekijä ole pappia kyydissä ensimmäistä kertaa. Niinpä ei ole iso yllätys, että nainen on tehnyt juttuja alan lehtiin, muun muassa Ajolinjaan vuosien ajan. Juttukeikan kautta hän törmäsi myös NaisWayhin ja sen vetäjään Auli Toivoseen, joka pyysi häntä mukaan toimintaan. Olin mukana eräänlaisena mentorina, joka neuvoi, opasti ja tuki alalle tulevia naisihmisiä. Kirjakin lähti liikkeelle siitä, että Auli kysyi, kiinnostaisiko minua kirjoittaa tällainen kirja. Sanoin, että totta kai kiinnostaa, vaikka kieltämättä minulla ei heti alkuun ollutkaan mitään käsitystä kirjan kirjoittamisesta. Kirja piti tehdä varsin nopealla aikataululla eli saada teksti kasaan muutamassa kuukaudessa. Ei vain ajamista Nyt, kun on paha kuljettajapula, niin totta kai ihmisiä houkutellaan kuljetusalalle, että tulkaa, tää on ihana työ, ja niitä riittää. Itse halusin kuitenkin mukaan realismia eli sen, ettei autonkuljettajan työ ole pelkkää ajamista, kauniiden kesäisten maisemien ihailua tai morjestelua vastaantulijoille. Iso osa työstä on kuorman käsittelyä, ja sitä eivät kaikki alalle tulijat oivalla. Työajat ovat epäsäännöllisiä, paljon tehdään töitä yöllä ja tällaista. Ja yksi, jota ei paljoa mainosteta, on jatkuva kiire, löysät on vedetty pois. Varastot ovat tien päällä. Tehtailla ei ole enää puskurivarastoja. Tämänkin puolen halusin tuoda esille. Toki hyviäkin puolia ammatissa on. Eihän alalla olisi muuten yhtään kuljettajaa, miettii Riitta Airaksinen. Kovia ennakkoluuloja Kolmen vuoden asentajaopinnot ovat olleet miljoonien kilometrien aikana moneen kertaan tarpeeseen, vaikka uusimmille autoille ei saa tehdä paljon muuta kuin ottaa katsekontaktia konehuoneeseen. Mutta kyllähän jarrupalat, polttimot, sulakkeet ja renkaat saa vaihtaa sentään vieläkin. Heti, kun ikä riitti eli tuohon aikaan yhdistelmäkortin ikäraja oli kaksikymmentäyksi vuotta, nykyisin periaatteessa 18, Airaksinen meni kuljettajakoulutukseen, ja siitä yksintein työelämään. Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Nykyinen työnantajani on Trans Partanen Oy Iisalmesta. Siellä olen ollut viimeiset viisitoista vuotta. Heti valmistuttuani meni Ammatinvalinta selvä jo yläasteella Paljasjalkainen kiuruvetinen Riitta Airaksinen kertoo ammatinvalintahuolien olleen ohi jo yläasteella. Päätöstä luultavasti joudutti se, että isä oli kuljetusalan yrittäjä. Kyllä tämä oli ihan kirkkaana mielessä silloin yläasteikäisenä. Isällä oli kuljetusalan yritys, kun olin pikku natiainen. Sittemmin se jäi Tämä alkoi JAKK:ssa, jossa meillä oli pari vuotta sitten koolla tämä naistiimi. Samanhenkisiä naisia kauhea lauma, niin eihän siitä ikinä hyvä heilu, ja siitä tämä idea lähti. Tarkoitus on saada naisia enemmän ja enemmän framille ja esiin periaatteella, että meitäkin on kuljetusalalla. Kun miehillä on kaikenlaista truckerja tractor pulling -tapahtumaa, me ajattelimme, että miksi naiset eivät voisi järjestää itselleen jotakin samanlaista, tuumii yksi Kapellisulkeisten alullepanijoista Aila Myllysaari Oitista. Kuljetusyrittäjän tytär, josta Myllysaaren mukaan tehtiin poika, kun perheeseen ei poikaa muuten saatu. Naisten koulutussysteemin tuominen esiin samoissa yhteyksissä on tärkeää, kuljetusala on takuuvarma työllistäjä. Joka vuosi logistiikkaalalle tarvitaan viisituhatta ihmistä, siitä pelkästään ratin ja penkin väliin kolmetuhatta. Mä olen tätä tehnyt tosi kauan ja tiedän, että nainen pärjää siinä kuin mieskin. Palkkakin on jo ihan kilpailukykyinen. Naiset on vaan saatava kiinnostumaan alasta, ja heitä on rohkaistava tarttumaan tilaisuuteen. Tarinoita naisista ja kuljetusalasta on kirja, jota miehetkin voivat lueskella. Kummajaisesta arkipäivää Siinäpä taustaa alkajaisiksi. Kaksi18
Page 1
Page 2
Page 3
Page 4
Page 5
Page 6
Page 7
Page 8
Page 9
Page 10
Page 11
Page 12
Page 13
Page 14
Page 15
Page 16
Page 17
Page 18
Page 19
Page 20
Page 21
Page 22
Page 23
Page 24
Page 25
Page 26
Page 27
Page 28
Page 29
Page 30
Page 31
Page 32
|
|
|
Miksi näet tämän sivun?
Selaimesi Flash Player on liian vanha tai Javascript ei ole päällä, joten näet julkaisun tekstiversion.
Lukeaksesi julkaisun Digipaper-muodossa asenna/päivitä Flash Player tästä tai laita Javascript päälle.
|
 |
Digipaper-julkaisun lukeminen edellyttää vähintään
Flash Player versiota 7.
Jos selaimeesi ei ole asennettu ajantasaista Flash Playeriä, voit asentaa tai päivittää sen tästä. |
|