Sivu 43 |
Kimmeltää myös soolona Jenni Vartiainen painii samassa alle 60-kiloisten nuorten naislaulajien sarjassa kuin Jippu ja Johanna Kurkela. Lauluäänen tai musiikillisten nyanssien perusteella tyttöjä ei välttämättä erota toisistaan. Hempeä-äänisten laulajattarien esiäiti on Terhi Kokkonen, joka uskalsi ensin Utra Brassa ja siten SMG:ssä heittää kainostelun romukoppaan laulamalla naisellisesti turhia karjumatta. Temppu on ollut niin tehokas, että jopa vanha mutta taitava kehäraakki Laura on alkanut kopioida samaa soundia. Mutta millä ilveellä juuri Vartiainen erottuisi muista samantasoisista ja -kuuloisista laulajista? Yksi varma konsti olisi julkisuudessa kekkulointi, mutta Gimmel-vuosien kasvattama Vartiainen ei taida siihen kelkkaan lähteä. Sen sijaan Ihmisten edessä -levyllä kokeillaan kikka kakkosta, radiokuulijan huomion herättävää biisiä. Levyn nimibiisi Ihmisten edessä ei nostata musiikillisella annillaan sen suurempia fanfaareja, juju on Teemu Brunilan sanoituksessa. Kolmas vinkki aloittelevan artistin menestyksen takeeksi on levy-yhtiön vankka markkinointituki. Toivoa sopii, että sitä myös Jennille riittää roppakaupalla. Ties vaikka hänestä kasvaisi kauan kaivattu Suomen Eva Dahlgren. Tämä on kuuntelemisen arvoinen levy. Sieltä löytyy helmiä, mutta myös turhaa diipadaapaa. (sh) Jenni Vartiainen: Ihmisten edessä (Warner Music) Tärppi: Tuhannet mun kasvot Kuvitelkaa, mitä saa, kun laittaa samaan pussiin rautalankakitaroita, vetopasuunan, Maj Karmaa, Viikatetta, tuhdisti goottirockia sekä mausteeksi läjäpäin surua, murhetta ja romanttista kuolema-ahdistusta ja sen jälkeen ravistaa kaiken sekaisin. Savolaisella ennakkoluulottomuudella ratsastava Tytär on ilahduttava tuttavuus, jonka sekametelisopan lopputulos on vangitsevan ehjän kokonaisuuden muodostava, omintakeinen levy Valontuoja. Kyllä Kuopiossa osataan. Beagon eli Timo Kämäräinen, Jape Karjalainen ja Olli Krogerus ovat Traffic -levyn kannessa kukkoina kaupungissa. Se taitaa viitata savolaisiin sukujuuriin, jotka eivät bändin toisella levyllä juuri kuulu. Kämäräisen kitara vie nimittäin "urbaaniin sykkeeseen", mukana riittävästi säröä ja ripaus discoa. Mies vastaa myös biiseistä ja laulusta, Karjalainen bassosta ja Krogerus rummuista. Toimii. Hanoi Rocks kuulostaa uudella Street Poetry -levyllään melkein yhtä hyvältä kuin neljännesvuosisata sitten. Makkonen ja Makkoi ovat kasanneet ympärilleen uskottavan rytmiryhmän. Andyn mestarillinen kädenjälki kuuluu läpi levyn ja Miken ääni on hyvin-hyvin sexy. Plussaa mukavan ysäreistä levynkansista. Yö myy platinaa ja kiertää Suomen. Tuttu juttu ja niin on Valtakunta-levyn musiikkikin, jota sopii kutsua rocktai hevi-iskelmäksi. Lindholmin ja Hakulisen lisäksi biisejä ovat vääntäneet Juha Tapio, Antti Kleemola ja Timo Kiiskinen. Outoa kyllä jopa Pauli Hanhiniemen lukuisat sanoitukset solahtavat saumattomasti Yö-muottiin. Ei yllätyksiä onneksi tai valitettavasti, näkökulmasta riippuen. Räppiä kahvipöytään. Parin vuoden takaisen hienon Be-levyn jälkeen Common on käynnistellyt näyttelijänuraansa. Paluu levylaulajaksi tapahtuu Finding Foreverillä jälleen Kanye Westin tuottamana, mutta tällä kertaa lopputuloksesta on vaikeampi innostua. Westin seesteiset taustat kantavat parisuhdebiisejä, mutta uhkaavat silottaa myös levyn yhteiskunnallisesti pisteliäämmät huomiot trendikahviloiden taustamusiikiksi. Brian Setzer on keskittynyt viime vuodet swing-meininkiin. Wolfgang's Big Night Outilla entinen rockabillisti versioi Orchestroineen klassisen musiikin klassisimpia palasia Beethovenin kohtalonsinfoniasta Mozartin Eine Kleine Nachtmusikiin. Riehakas meininki, irtonainen soundi ja iso torviryhmä ovat hauskoja, vaikka tulkinnoissa olisi voinut olla enemmän irtiottoja. Mutta ilahduttavasti vuosisatojen pölyt on säveltäjämestarien teoksista pyyhitty. PJ Harvey ei ole helppo pala purtavaksi. Ensi kuulemalta hauraaseen pianoon ja Polly Jeanin repivään ääneen pitkälti nojautuva White Chalk vaikuttaa syksyn pimeydestä sekopäistyneen naisihmisen itkuvirsikokoelmalta. Se kuitenkin kohoaa nopeasti aivan eri sfääreihin ja paljastuu tiiviiksi kokoelmaksi herkkiä ja soinniltaan niukkoja, mutta tunteeltaan ja ilmaisuvoimaltaan suuria balladeja. Ja ehkä näin intensiivinen teos vaatiikin pientä sekoamista. Oululainen Ruotomieli teki vaikutuksen Koiruohobluesbänd-levyllään, eikä Delta City laske rimaa piirun vertaa. Bändi ei ole keksinyt mitään uutta, mutta tapa, jolla se kumartaa Neil Youngin, 70-luvun bluessoutuisen raskaan rockin ja polveilevien progebiisien suuntaan, on huumaava. J.Aslak Räsäsen räkäinen laulu ja lyriikat, jotka keikahtelevat tyylittömyyden partaalla, saavat särmikkäiden biisien täydellistä avautumista odottelevan kuulijan veivaamaan levyä tarkkaavaisesti kerta toisensa jälkeen. Helsinkiläinen Naked yrittää sitkeästi edetä valitsemallaan tiellä. Kolmas levy, Superstate, alkaa rouhealla Screamkappaleella, mutta pian käy selväksi, ettei tuottaja Nick Triani voi taikoa teiniunelmia todeksi. Hankalaa se näillä eväillä olisikin, kun jo Suomesta löytyy huomattavasti uskottavampaa englanninkielistä rockkukkoilua, vaikkei vertailua Hanoi Rocksiin sallittaisikaan. Nyt on Holopainen etäällä maasta kuin Kitee maailman konserttilavoista. Nightwishin Dark Passion Playlla ei ole säästelty sinfoniaorkesterien, rahan tai Abbey Roadin isojen studioiden käytössä. Tuloksena on taiten tehtyä, ISOA pop-oopperaa, joka flirttailee läheisesti Holopaisen toisen intohimon, leffamusiikin, kanssa. Uusi laulaja Anette Olzon ei ole huono, mutta Marco Hietalan karismaattiset lauluosuudet pelastavat paljon. Maan energisimmän keikkailijan Lauri Tähkä & Elonkerjuun uutukainen Tuhannen riemua soi komeasti ja kovaa, kuten pohjalaispojilta on lupa odottaa, ja Johanna Koivun viulu antaa viimeisen silauksen bändin soinnille. Tuhtien rocksoundien vastapainona on kauniita kansanlaulufiilistelyjä, joissa liikutaan pohjalaisen suorasti rakkauren ja syrämen asioissa. Mutta joko Elonkerjuu alkaa olla liian hiottu tuote? Onko mitään, mitä pureskella, vai onko bändi vain häpeilemättömän hittihakuinen kansanniittokone? John McGregorin ensilevy keräsi kehuja, eikä huono ole kakkonenkaan. Maa ei oo pimee tihkuu tiiviiksi pakattua tunnelmaa ja hiljaista folklyriikkaa. Kappaleissa edetään akustisin keinoin, kitaraa ja pianoa on piristetty välillä banjolla sekä jytkäytetty harkiten sekaan kontrabassosointuja. Hieman kliseisistä, mutta runollisista sanoituksista on vastannut hra McG vaimonsa kanssa, joten parisuhde lienee kunnossa. Apocalyptican Eicca Toppinen on oikeassa siinä, että on epäreilua tuomita bändi edelleen vain yhden jutun ihmeeksi alkuaikojen Metallica-soiton takia Worlds Collide on helkkarin hyvä levy. Rumpujen tuella pauhaavissa selloissa on uhkaa kuin tuomiopäivässä ja ryhtiä kuin mallikoulun lopputentissä. Slipknotin Corey Taylorin laulama I'm Not Jesus on karheasti rullaava, yksi vuoden parhaista kotimaisista hevimmän rockin biiseistä. Levyllä featuroi myös aina uskottavan hauskan Rammsteinin Till Lindemann. 43
Page 1
Page 2
Page 3
Page 4
Page 5
Page 6
Page 7
Page 8
Page 9
Page 10
Page 11
Page 12
Page 13
Page 14
Page 15
Page 16
Page 17
Page 18
Page 19
Page 20
Page 21
Page 22
Page 23
Page 24
Page 25
Page 26
Page 27
Page 28
Page 29
Page 30
Page 31
Page 32
Page 33
Page 34
Page 35
Page 36
Page 37
Page 38
Page 39
Page 40
Page 41
Page 42
Page 43
Page 44
Page 45
Page 46
Page 47
Page 48
|
|
|
Miksi näet tämän sivun?
Selaimesi Flash Player on liian vanha tai Javascript ei ole päällä, joten näet julkaisun tekstiversion.
Lukeaksesi julkaisun Digipaper-muodossa asenna/päivitä Flash Player tästä tai laita Javascript päälle.
|
 |
Digipaper-julkaisun lukeminen edellyttää vähintään
Flash Player versiota 7.
Jos selaimeesi ei ole asennettu ajantasaista Flash Playeriä, voit asentaa tai päivittää sen tästä. |
|